Reilu puoli vuotta on juupasteltu, mitä pitäisi tehdä ja miten ja koska.

Kansantaloutemme on lähes vapaassa pudotuksessa tällä hetkellä. Ihmetellä täytyy, miksei maan hallitus reagoi asiaan tarpeeksi. Pääministeri, sekä valtiovarainministeri ottavat nokkiinsa ja kokevat arvovaltansa kolhiintuneen, jos joku ulkopuolinen uskaltaa antaa neuvoja. Viisautta ei tosiaan ole yksin porvarihallituksessa!

Viimeksi on nähty, kuinka Vanhanen & kumppanit levittelevät vain käsiään ja kertovat naamat yrmeinä, ettei maailmanlaajuiselle talouskriisille voida mitään.

Kysyä sopii, miksei voi! Eikös valtiontalous ole osa julkista taloutta, joka sisältää kuntatalouden ja sosiaaliturvarahastot. Näissä rahastoissa käsittääkseni kyllä riittää pääomia.

Nyt tarvitaan todellisia elvyttäviä tekoja kuntien toimintamenojen rahoituksen tueksi. Valitettavasti hyvää tarkoittavat toimet kela-maksujen ja yhteisöverojen jako-osuuksien huojennuksista eivät enää riitä.

Hallitus on vakuuttanut, ettei leikkauslistoja tule. Mitenhän tähän yhtälöön istuu se tosi asia, jossa kunnallisveroja suunnitellaan nostettavan monessa kunnassa ja veroluonteisiin maksuihin pohdiskellaan korotuksia. Palkansaajien verotuksen ennustetaan kiristyvän. Toisaalta hyväosaisten paapominen vain jatkuu kohdennetuilla hyvityksillä. Yhteiskuntavastuuta ei näytä löytyvän, kun yhteistoimintaneuvotteluiden kautta työttömien armeija aina vaan kasvaa. Huoli ostovoiman hiipumisesta on monella suuri.

 

Usealla alalla on saatu kokea, kuinka valtion omistajapolitiikka hapuilee ja on puutteellista. Välillä on tosiaan tuntunut siltä, ainakin Posti-Itellassa, ettei sitä ole ollenkaan olemassa, kun omistajaohjaus on tuolla ja toisaalta postipalvelulakiin liittyvät valmistelut muualla. Sotaministerikin suosittelee tulevaisuuteen kevennettyä roolia, kun nyt valtion omistajuuden hoitamiseen menee yhdistelmätehtävässä liian paljon aikaa.

Vastuullisten tulee panostaa työntekijöiden ammattitaidon ja työn kehittämiseen, sekä palkitsemiseen ja työhyvinvointiin. Työpaikoistakin on yritettävä pitää kiinni kaikin mahdollisin toimin yhä kiristyvissä kilpailutilanteissa yhteisvoimin henkilöstön kanssa.

Omistajuudesta vastaava ministeri ei voi nostaa vain käsiään pystyyn voimattomana. Hänen oma rooli ja asiantuntemus ovat tärkeitä. Näyttää siltä, että yritysjohtajien, hallitusammattilaisten ja ministerin koordinaatit kohtaavat välillä hyvinkin eri tavalla.  

Valtion omistajapolitiikassa on varaa parantaa ja sitä on myös terävöitettävä valtion omistamissa yrityksissä.

Toverit ammattiyhdistysliikettä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa.

Tulevan sopimuskierroksen koordinointiin on SAK-perheessä panostettava. Varsinkin nyt, kun työnantajat haluavat hajautettuja sopimisen malleja ja vielä eri aikoina.